Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa, jonka tuhansiin järviin juosta saa. Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrää, ei mittaa järki, eikä Kärki määrää, jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit ja kiinni pysyvät taivahan portit Einari Epätoivosta ne kertovat.
Eppu Normaali
Pelko, viha, syyllisyys ja häpeä – perustunteemme – jotka saimme ihmiseksi syntymisen kylkiäisenä ja joille ei ole ollut sanoja ja syliä lapsuudessamme. Näitä tunteita ilmaisemalla saatoimme tulla perheessämme leimatuksi hankalaksi tai muuten vaikeaksi lapseksi. Jo varhain ehkä opimme ettei juuri näitä tunteita ehkä sovikkaan näyttää, ne kun saattoivat johtaa eristämiseen tai jopa fyysiseen pahoinpitelyyn. Opimme miellyttämään ja tukahduttamaan tunteitamme ettemme tulisi hylätyiksi ja laumastamme erotetuiksi. Lapsena hylkäämme siis mieluummin itsemme kuin että menettäisimme yhteyden hoivaajaamme, tällä siis varmistamme vain että jäämme eloon.
Tunteet kuitenkin ovat meissä, tukahtuneinakin. Niin vain ne alkavat elää omaa elämää epämääräisenä pohjattomana mustana möykkynä sisällemme, palana kurkussa, viiltävänä kipuna sydämessä. Ellei tunteita pääse turvallisesti tuntemaan ja puhumaan tuskastaan, kipu kasvaa, josta voi syntyä ajatus itsemurhasta jolla ratkaisee ”kaikki ongelmat”.
Lapsuudessa peilit voivat olla niin vääristyneitä että vertailemme itseä toisiin – olen liikaa tai liian vähän, huonompi kuin muut ja ajatus voi olla niin julma ettei ansaitse elää. Ellei väylää löydy jonka kanssa asioitaan voi luottamuksellisesti jakaa tunteet muuttuvat yksitoikkoiseksi ahdistukseksi, elämästä katoaa värit ja joita peittellään eristäytymällä yksinäisyyteen. Josko uskaltautuu avatutua ”Tsemppiä” ja ”kyllä se siitä” olalle taputtelu voi jopa pahentaa itsetuhoisen tilaa – ”pitäsi mutten pysty, täytyisi mutten kykene” -ruokkii häpeää ja lisää vaativuutta itseä kohtaan.
Hyväksytty, näkyvä – siis olemassa
Saammeko arvomme mittarilla joka mittaa meidän hyötyä, tehokkuutta ja suorituskykyä jotta olisimme yhteiskuntakelpoisia. Voisiko pelkästään olemassa olevana olla näkyvä ja hyväksytty? Itsenään, sellaisenaan joksi on syntynyt?
Miten välittää ihmiselle tunne, että hän on merkityksellinen varsinkin kun hänen elämä on voinut olla täynnä kaltoinkohtelua, väkivaltaa, turvatonta ja rakkaudetonta. Epätoivo Eikkojen ja Elmojen yritykset yhteyteen ovat ehkä päättyneet toistuviin pettymyksiin.
Kohtaaminen, kyky kunnioittaa toistemme mielipiteitä, arvostaa ajatuksia vaikka ne poikkeavaisivat toisen ajattelusta ja hyväksyä että mahdumme tähän niin iloinemme, suruinemme kuin suuttumuksemme kanssa. Että se on ok olla avuton, tietämätön ja osaamaton. Että saa olla keskeneräinen ja harjoitella, jumpata– ja ettei tarvitse heti osata, eikä vielä ensi viikollakaan. Vaikka mieli voi olla välillä musta, tunteet ahdistavia ja olo kuin olisi vieraassa kehossa, että silloin muistaisit sinun olevan enemmän kuin ajatuksesi, tunteesi ja kehosi.
Muutama vuosi sitte kauppareissulla törmäsin erääseen puolituttuun joka esitti kysymyksen: ”Mitä pitää tehdä kun ihan kokoajan väsyttää?” Katselin häntä hetken ja vastasin: ”Levätä, silloin kun sinua väsyttää niin lepää ja nuku niin usein kuin pystyt, niin monta kertaa päivässä kuin tarvitset.”
Ihmisen hyvinvoinnin perustarpeet ovat
Lepo – riittävä uni ja palautuminen
Ravinto – syöminen monipuolisesti ja säännöllisesti.
Liikkuminen –fyysinen toimelijaisuus, kehon rasittaminen
Ja nimenomaan tuossa järjestyksessä. Olen pistänyt merkille ihmisten toiminnan käänteisen järjestyksen juuri silloin kun väsymys tai uupumus kurkistelee nurkalla. Tärkeimmäksi tuleekin liikkuminen ja treenaaminen. Mitataan, punnitaan, lasketaan treenikertoja, kaloreita ja vedetään tiukkaa tahtia vähillä yöunilla pahimmillaan. Totta on että unentarve on yksilöllistä, mutta jossakin vaiheessa vähillä yöunilla retosteleminen oli trendikästä. Nukkuminen äkkiä, että ehtii enemmän kiirehtiä ja todistella vaikkapa omaa merkittävyyttään enemmän itselleen ja kuvittelemme sillä riittävämme myös muille.
Kohtaaminen kauppareissulla tämän ihmisen kanssa oli pysäyttävä joka jätti jälkensä myös minuun – hän päätyi tekemään itsemurhan muutama kuukausi sananvaihtomme jälkeen. Olisinko voinut tehdä enemmän? Pysähtyä pidemmäksi aikaa, kysyä ja kuunnella.
Mitä olisin voinut tehdä toisin?
Tilastot kertovat että jokaista itsemurhan tehnyttä jää suremaan 6-10 järkyttynyttä ihmistä. Kohtaamattomuus, sietämättömyys, riittämättömyys ja avuttomuuden tunteet nousevat pinnalle useissakin tarinoissa itsemurhan tehneen läheisten kertomana. ”Kaikkemme teimme – mikään ei auttanut.” Ei läheisten rukoilu, ei sekään että itsetuhoinen olisi ollut valmis hoitoon.
Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, jotka leijuvat jäljelle jääneiden ajatuksissa suurimpana MIKSI. Mitä olisin voinut tehdä, miten olisin voinut toimia, teinkö sittenkään tarpeeksi hankkiakseni hänelle apua. Toimimalla toisin olisimmeko kuitenkaan teolta välttyneet ja säästäneet yhden ihmisen hengen liian aikaiselta kuolemalta?
Kuka sen päättää mikä on liian aikainen vai voimmeko hyväksyä sen että ihminen eli täyspitkän elämän omalla kohdallaan, kuolipa sitten omasta halustaan tai ei. Voinko hyväksyä ettei minulla ole valtaa päättää toisen halusta elää tai kuolla. Voiko itsemurhaan johta se että ihminen kokee ettei hänellä ole vaihtoehtoja tai valinnan varaa. Saako hänelle kertoa että kukaan ei voi estää häntä tappamasta itseään ja että se on hänen valinta.
Kuitenkin aina on mahdollista valita toisin. Jokainen risteys jossa joudumme valitsemaan kyllä tai ei, johtaa meidät uuteen risteykseen jossa valitsemme jälleen kyllä tai ei. Pystynkö kunnioittamaan itsemurhan tehneen valintaa päättää elämänsä. Onko sallittua tuntea helpotusta siitä että hänellä on lopultakin rauha ja läheisellä elämä jatkuvasta stressistä vapaa? Kun kukaan ei voi raitistua alkoholistin puolesta, eikä kukaan voi ottaa tuskaa itsetuhoiselta, pullot, puukot ja pillerit voidaan takavarikoida – poistaako se halua olla juomatta tai olla satuttamatta itseään. Riittäisikö että olen vierellä ja hänen kanssaan silloin kun hän käy taisteluaan ja elää tuskansa läpi voiden luottaa siihen ettei tarvitse pärjätä ja kohdata vaikeuksiaan yksin.
Oma työnohjaajani sanoi hyvin voimaannuttavat sanat jotka haluan tässä jakaa sinun kanssasi:
Rakkaus kuuluu sinulle. Rakkaus ei mahda mitään että ympärilläsi olevat ihmiset ja läheiset ovat tehneet omia valintojaan sinun kustannuksella tai että olet joutunut kaltoinkohdelluksi lapsuudessasi. Rakkaus ei pakota sinua ikinä, eikä se ohita sinua koskaan, sinä voit toki ohittaa rakkauden niin montakertaa kuin haluat ja siinä Rakkaus järkähtämättä odottaa valmiina kun sinä sen äärelle pysähdyt ja olet valmis vastaanottamaan kaiken sen rakkauden mikä sinulle kuuluu.