Apua saa aina

Soita meille › 2,38 €/min + pvm/mpm

Blogi

Huhtikuu hupia täynnä, alkuun aprillipäivä, loppuun vappuaatto ja toki  siihen väliin osuu usein myös pääsiäinen yllätysmunineen, noidat lentävine luutineen ja taikoinensa. Huhtikuu  on säätilaltaan useimminten epävakaa, yhtenä päivänä voit tuntea kesän lämmön hehkuvana ihollasi, kun seuraavana aamuna huomaat takatalven saapuneen ja suloisen lumikerroksen peittävän koko tienoon. Meillä on lunta vielä tähän aikaan melkomoinen määrä. Ja vaikuttaisi siltä, ettei tule sulamaan ihan hetkessä jatkuvien yöpakkasien takia. Aurinkoa ja tuulta tarvitaan, jotta tulvivat vedet pysysivät likimain joenuomassa.

Huhtikuu vuoden parhain kuukausi tehdä päätöksiä, joiden vaikuttavuutta ja kestoa ei voi edes arvailla etukäteen. Hätkähdyttävää kuinka paljon käännekohtia on elämässäni ollut juurikin huhtikuussa.

Tässäpä vuosien varrelta maistiaisia:

2012 vaihdoin autoni (Opel vectra) - ihana valkoinen ratsuni, joka luotettavasti liikutti lähes 10vuoden ajan minua paikasta toiseen, kulki välillä ilman öljyä ja johon mahtui paljon (ja josta näin vielä viime viikolla unta) - huomattavasti uudempaan 4vetoiseen ruskeaan ratsuun, CRV Hondaan.
2013 8pv avasin kivijalkakauppani.
2014 13pv kävin viikon lomamatkalla ulkomailla vuosien tauon jälkeen, ja jo seuraavalla viikolla 24pv kuuntelin ensimäisen kerran Tommy Hellsteniä livenä liikuntahallilla.
2015 1pv aloitin Ihminen tavattavissa kasvuohjelmassa, 13pv lopetin tupakoinnin ja samana päivänä sain kuulla kummipoikani ennenaikaisesta syntymisestä (elää ja voi erittäin energisesti haasteellisesta alusta huolimatta).
2016 15pv aloitin oman henkilökohtaisen 3 vuotisen terapian.
2017 Herääminen ITT jatkokoulutuksessa
2018 8pv Keholleni lempeää Rosen terapiaa 3kertaa, 25pv Kasvotusten -kiertueella liikuttumassa Tommin ja Ninnin musiikista ja Tommyn kiireettömästä pohdiskelusta.
2019 17pv sain pääteltyä lopputyöni ja lähetettyä sen tarkistukseen, 18pv vietin lähes 3tuntia kranioshakraalihoidossa (menomatkalla puhkesi autosta ratas ja siitä tunnin kuluttua matka jatkui enkä myöhästynyt hoidosta, kiitos nopsan hinauspalvelun ja k-renkaan sukkeluuden), 20pv pidin ensikertaa pääsiäislauantaina kauppani kiinni ja vietin 4päivän lomaa, 23pv valmistuin ihminen tavattavissa terapeutiksi.
2020 1pv osallistuin kirjoittajien työpajaan netissä ensimmäistä kertaa. Ja 5pv Katjankeinu.fi - kiitollinen veljeni joka työskentelee yliluonnollisella alalla, teki mulle nettisivut jota jopa itse osaan käyttää.

Huhtikuun viimeinen siis tämä päivä oli vuosia sitten nuoruudessani uuden huvittelu kauden alkamisajankohta, jota riittikin sitten jokaiselle viikonlopulle pitkälle syksyyn, ihan lokakuun alkupäiville asti.
Sille se ja sama oliko vapunaattona lunta vai ei, meidän talvi päättyi Jyrkän avajaisiin ja kesä odotti jo seuraavana päivänä. Nyt kun ikkunasta katselen vajaan metrin korkuista lumihankea minua hytisyttää pelkkä ajatuskin viettää väli klo 21-02 sillä kevyellä juhlapukeutumisella mitä siihen aikaan käytettiin. Viittaako merkit vanhuuteen, viisauteen vai huonoon verenkiertoon? Mene ja tiedä, mutta mulle hiljentyminen näyttäisi tähän kohtaan sopivan mainiosti.

Tämän vuoden huhtikuun viimeinen päivä menee sillä millä on menty koko kuukausi; hellittämisellä, himmailulla ja havahtumisella.
Vietä säkin näköisesi Vappu!

Taidatko narrata

Kerta vuoteen on koko maassa luvallista juksata, narrata ja puijata. Kauniita ja sieviä nimiä valehtelemiselle, jota muutoin pidettäisiin usein tuomittavana tekona. Retkuun menijöille syötetään sillit ja annetaan kuravedet päälle. Aprillaus on harmitonta tai niin sen ainakin on tarkoitettu olevan.

Olin ehkäpä toisella luokalla kun koulun jälkeen polkastiin pyörillämme intoa puhkuen paikalliseen sähköliikkeeseen hakemaan jäätelöä. "Ope sano että täällä jaetaan ilmaiset jäätelöt tänään”, toimistosihteeri pudisteli nauraen päätään ja sanoi että teitä on taidettu aprillata. Ei me uskottu että meidän ope olisi sellaista tehnyt. Niinpä jatkoimme matkaa open kotiovelle kertomaan pettyneinä ettei sieltä mitään saatu. "Aprilliä" huikkasi opettaja ja vakavoitui kun näki ilmeemme, kertoi olevansa pahoillaan vaikka juksaaminen onnistui täydellisesti. Ei me ihan shokkiin menty vaikka jonkin verran järkytyttiin siitä ettei meidän ope ollutkaan niin luotettava kuin uskottiin. Toivuttiin ja ehkä vähän naurettiinkin. Hymyt levenivät entisestään kun Ope lupasi meille ostaa myöhemmin tikkarit vaivannäöstä ja saatoi lievittää samalla omaa syyllisyyttään huijaamisestaan. Mehän ei kehdattu kertoa luokkakavereille (muistaakseni), että mentiin retkuun eikä tikkareistakaan.

"Ethän narraa?" tai "Nyt taijat narrata?" kuulin aikuisten suusta usein kun tarinoin kokemuksistani. Se ettei minua uskottu on jäänyt muistiini, mutta jutut mistä tosissani kerroin, ovat unohtuneet.
Olin alle kouluikäinen ja yritin tietoisesti puijata yhtä sukulaismiestä syöttämällä sille jotain uskomatonta juttua ja tähän mies kommentoi lyhyesti samlla nauraen "Elä valehtele". Enkä kyennyt pysymään tarinassani vaan vastasin ykskantaan silmiin napittaen kirkaalla äänellä: "Valehtelen". Elämän ja kuoleman kysymys tuskin oli kyseessä kun tietoisesti yritin juksata ja päädyinkin olemaan rehellinen.
Kasvuvaiheeseemme kuuluu että n. 5 -vuotiaana opimme värittämään totuutta, keksimään ja valehtelemaan. Kuinka monet "lapsen suusta totuus tulee" tarinat saavat aikuisissa aikaan kiusallisia tilanteita, jotka puolestaan viestivät kaikin puolin lapselle sitä, ettei totuutta (mitä näen, kuulen, tunnen ja ajattelen) ole soveliasta kertoa, koska... toinen loukkaantuu. Voi olla että lasta aletaan hyssytellä, sanotaan ääneen tai jätetään sanomatta, kurtistellaan kulmia paheksuen. Kuinka moni vanhempi kestää lapsen rehellisyyden tilanteessa kuin tilanteessa? Ristiriitaisia tuntemuksia saattaa herätä kun on sanottu ettei valehdella saa ja samaan aikaan kuitenkaan totuutta ei kestetä. Lapsi voi helposti tulkita itsensä vialliseksi, saako vai eikö saa sanoa.

Valehteleminen, niin lapsella kuin aikuisellakin, on yksi tapa selviytyä. Sen sijaan että siitä rankaistaisiin tulisi pikemmin miettiä miksi ihminen valehtelee.  Valkoinen valhe lapsuudessa jotta pysyisi laumassaan eikä tulisi hylätyksi ja sama pätee aikuisuudessa, että pysyisi porukassa. 
Uskaltaa olla rehellinen vaatii turvallisen ympäristön. Pelko hylkäämisestä ja siitä että olen totta turvattomassa ympäristössä voi johtaa yksilön eristämiseen ja karkottamiseen yhteisöstä jossa elämme. Ellei valheista jää varhain kiinni se saattaa jäädä päälle pitkälle aikuisikään. "Ihminen valehtelee, niin yleensä sillä on siihen hyvä syy." sanoi kolleegani osuvasti kun otin puheeksi kuinka reagoida kun epäilyttää ettei toinen puhu totta.

Onko vanhemalla oikeus huiputtaa lastaan tietoisesti opetusmielessä ja hyvää tarkoittaen? Varmasti jokainen on meistä kuullut jossakin vaiheessa elämäänsä vanhemmiltaan tai itseään iäkkäämmältä sukulaiselta. "Kun minä olin nuori" tai "ennen vanhaan". Onko naruttaminen sallitumpaa kun tarkoituksena on opettaa arvostamaan nuorempaa henkilöä siitä, mitä nyt on ja ennen ei ollut, kehottaa olemaan kiitollinen kun pääsevät helpolla. 
Seuraavaksi muutamia kavereiden kertomia ja myös minuun vaikuttavia tarinoita joista itsellenikin löytyy joitain tuttua.

"Isä jaksoi kertoa talvi toisen perään, kuinka hän lapsuudessaan oli joutunut hiihtämään kouluun olipa sää ollut millainen tahansa. Eläydyimme koko konkkaronkka kertomukseen joka solulla. Näimme suorastaan kuinka isä hiihtää aamuhämärässä umpihankea, jumalattomassa luminyrskyssä. Tunsimme iholla lumen kipristelyn, tuuli vinkui korvissa ja saalistajien silmät kiiluivat metsän rajassa. Tai kuinka -40asteen pakkanen nipisteli poskia ja hengitys höyrysi. Silmät ymmyrkäisinä katseestamme nousi kunnioitus ja arvostus entivanhasta elämää ja varsinkin isää kohtaan. Myöhemmin aikuisiällä olin käymässä mummolassa, isäni kotona. Katselin ulos ikkunasta "Mitä ihmettä? Kaikki nämä vuodet uskottiin isän keksimää tarinaa. Todellinen koulumatka ehkä nippanappa 100m".

"Ennen vanhaan meidän piti hiihtää kouluun. Katsos kun siihen aikaan ei ollut katuvaloja, ei sähköjä eikä mitään muutakaan valaisimia. Oli niin pilkkopimeää että meidän piti kiinnittää suksenkärkiin kynttilät palamaan että nähdään mihin päin pitää hiihtää. Ja kuinka työlästä se oli kun kynttilöitä piti vähän väliä sytyttää uudelleen, kun tuuli puhalsi liekin sammuksiin, kun ei vielä ollut edes lyhtyä keksitty." Uskottavaa, eikösjee?
 Kun huiputtaa jotakuta ja tarinointi on harmitonta, kuulija ymmärtää jujun jo kerronnan aikana niin, ettei se ole totta kuin osittain jos sitäkään. Se on hauskaa ajanvietettä niin kauan kun sitä ei oteta tosissaan. Niinkuin teini-iässä poikaystäväni kertomus pikkusisaruksilleni "kuinka kaukana italian maalla kasvaa makaronipuu, josta makaronit valmistuvat ja ovar valmiita poimittavaksi kun mato niiden sisällä poistuu kokonaan. Makaroni kuivuessaan menee käppyrälle ja madosta tehdään spagettia. Ja pilkotusta madosta - rakettispagettia.".

Narraaminen ja tarinointi on parhaimmillaan viihdyttävää kerrontaa, opettavaistakin. Jos juksaamisen tarkoitus on saattaa narrattu häpeään tai toisten seurassa huonoon valoon tekoa ei tulisikaan katsota hyvällä. Se ei kuitenkaan kerro mistään muusta kuin huiputtajasta itsestään. 


Narraaminen on yhdelle kevyttä viihdettä, toiselle kiusallisia tilanteita ja kaloille kuolemaksi.

*Katja

#puhelinterapeutit #ihminentavattavissa #terapia #apuasaaaina #tottavaitarua #aprilliä #itsestäohjautuminen #apuailmanajanvarausta #itsetuntemus #itseluottamus #parisuhde #ihmissuhteet

Ykösellä sisään - lupa onnistua

"Seuraava harjoitus on viedä hevonen noiden kartiomerkkien välistä. Esa näyttää kohta miten se tapahtuu. Juju on se, ettette saa puhua mitään hevoselle, eikä siihen saa koskea.  Kommunikoitte valitsemanne hevosen kanssa ainoastaan liikkumalla ja kehollisesti viestien." Henriikka selittää innoissaan.
Vai niin, tuumin ja päädyn valitsemaan harjoitukseen itselleni suomenheppa Oivan. Seuraan tarkasti Esan työskentelyä hevosen kanssa.  Hommassa menee yllättävän kauan, eikä Oiva suostu menemään yrityksistä huolimatta kartioiden välistä. "No, se ei nyt mulla onnistu, mut näitte mikä on juju ja siltä pohjalta mennään jokainen vuorollaan.", koulutusryhmä nyökyttelee ymmärtäneensä ohjeet, minä mukana. Sama homma seuraavalla, Oiva kyllä lähtee mukaan mut ei sitä kiinnosta kulkeminen merkkien välistä.
Mitä kauemmin kurssikaverilla aikaa Oivan kanssa menee sitä hermostuneemmaksi alan itseni tuntea. No tuskin se nyt munkaan mukaan lähtee, ajattelen ja mielessäni sahaan omia siipiä poikki ennenkuin olen edes yrittänytkään päästä lentoon.

Kävelen aitaukseen Oivan viereen, jännittää, vedän happea sisään ja annan ilman virrata ulos samalla päristelemällä huulteni välistä äänekkäästi kuin osaisin puhua hevosta. Oiva vastaa päristelemällä takaisin. Olemme hetken nenäkkäin, ikäänkuin koitan hakea langatonta yhteyttä 5-600kiloseen oriin. Lähden askeltamaan kiireettömästi ja mua ilahduttaa kuinka vaivattomasti Oiva lähtee mukaani. Askellamme kiireettömästi kohti maalilinjaa -ja humps - sinne meni välistä että heilahti! "Siellä on ja pysyy - mä tekkiin maalin", sisäinen Mertaranta huutaa innoissaan ja samaan aikaan hymyilen vaivaantuneena muulle ryhmälle. Nolona alan selittelemään tapahtunutta kuinka hevosen Oivallus "kolmas kerta toden sanoo", ettei tässä ihmeellistä tapahtunut, saati että mulla olis taitoja. Hillumisen sijasta mua hävettää koko homma ja tunnen itseni kiusaantuneeksi huomiosta. "Katja hei, näissä harjoituksissa ei tarvitse olla hevostaitoja, ne on itseasiassa vain haitaksi. Veit Oivan läsnäololla ja se riitti.".

Pohdiskelin toisten harjoituksia katsoessa, miksi en voi vaan riemuita siitä että onnistun? Häpeän tunne on tuttua, olen elänyt sen läpi monesti ennenkin. Mun kuuluu olla huonompi kuin muut. Koulussa, harrastuksissa ja kaikessa, toiset saa loistaa, minä en.
Autokoulua käydessä kaverin toistuvat kommentointi "et varmasti tuu saamaan korttia eka kerralla". Ja että mulla hävetti silloin kun sama huutelija käveli teoriaveikkaushuoneesta pääsemättä inssiajoon kun mulla oli jo siinä vaiheessa kortti taskussa, eka yrittämällä. Häpesin onnistumista ja kun toinen epäonnistui ja  hällä oli paha mieli. Eikä hänen mieli siitä muutunut paremmaksi vaikka kuinka vähättelin ja mitätöin itseäni.
"Täällä annetaan arvosanat pärstän perusteella" kuittailu työpaikan tupakkipaikalla kun olin pokannut harkasta kiitettävän, täydet pinnat siis. Tiesin tehneeni työni hyvin, eikä siinä naamallani ollut mitään tekemistä.  Niinpä häpesin itseäni, ettäs kehtaatkin onnistua.  Päälle vielä opettajan kommentti raskaan huokaisun säestämänä "kylläkait minun pitää antaa päättötodistukseen arvosanaksi kiitettävä kun kerran sairaalapuolen arviointi oli viideltä viikolta 5, sehän tässä ratkaisee".
Sen amiksen viimeisen esseen kirjoittaminen oli vaivatonta, kun kerroin kokemukseni em. työharkasta valoineen ja varjoineen. Aineeni piirtoheittimiellä oppitunnin alussa sai minut vaivaantumaan. Samojen tyyppien dissaavat katseet kertoivat sen mitä ei ääneen sanottu "pärstän perusteella".

Hitto mitä paskaa, muistan ajatelleeni vuosia myöhemmin. En edes väitä että olisin mikään herranterttu koulussa koskaan ollutkaan, joskus olisin vain kaivannut tukea ja lausetta "katoppa tiesin että osaat ja tässä näet sen itsekin.".  Sentään vähän lohdutti että aineella sain nostettua äidinkielen numeroa paremmaksi päättötokariini.

Varhaisilta vuosilta lähtien kokemukseni olivat muokanneet minut uskomaan siihen, etten osaa enkä pysty. Vaikka osaisinkin ja pystyisinkin, saisin sen aikaan vain "pärställä" tai muulla kieroilulla. Se että menee hyvin ja onnistuu, kukaan ei saa huomata saati huomioida. Väistämättä oppii että muut ihmiset ympärillä ovat tärkeämpiä kuin itse ja että porukkaan kuuluakseen on parempi olla huono ja hauska kuin yksin. Tästä johtuen olin kyvytön kantamaan itseni silloin kun olisi ollut syytä riemuita omasta menestyksestä.

Kun toisinaan ymmärrän että tärkeintä on antaa etusija omille toiveilleni, omille tarpeilleni ja että uskallan asettaa itseni etusijalle, muista huolimatta muttei heidän kustannuksellaan ja että kykenen kantamaan ja kannattelemaan vain itseni. Oikeiden ihmisten ympäröimänä ja heidän seurassaan se riittää ja siinä väärässä seurassa en halua edes olla.

Todellista itseluottamusta on, että pystyy iloitsemaan toisten onnistumisesta, se ei ole minulta pois. Kun pystyy iloitsemaan omasta onnistumisistaan muiden seurassa, kuvaa se aitoa itsetuntemusta eikä ole muilta pois. Vielä kun siihen riemuun liittyy toisia ihmisiä juhlimaan saavutustani, hetki on kaikille osapuolille sykähdyttävä, liikuttava ja ikimuistoinen.

*Katja

#puhelinterapeutit #ihminentavattavissa #uskallaonnistua #terapia #apuasaaaina #ulkoaohjautuminen #itsestäohjautuminen #apuailmanajanvarausta #itsetuntemus #itseluottamus #parisuhde #ihmissuhteet

RajatOn

Nieleskelen kyyneleitä nuokkareilla kun katselen mustavalkoista julistetta, jossa pieni lapsi seisoo kerrostalohuoneiston oven edessä pylly paljaana, kasvot haudattuna ovenkarmiin. Aikuinen mies seisoo lapsen takana uhkaavana housut lököttäen tuppivyö irroitettuna varsinaisesta tehtävästään, valmiina antamaan rangaistuksen. Lapsi on pieni ehkä 2-3vuotias, ihan liian pieni erottaakseen oikeaa väärästä. Juliste on "Seis perheväkivallalle ja ruumilliselle kurittamiselle" -kampanja  80-luvulta. Kuvasta välittyvä lapsen pelko ja turvattomuus kuristaa kurkkuani tänään 35vuotta myöhemmin. Olen tolaltani, pelkästä muistikuvasta, etsinnöistä huolimatta kuvaa ei löydy netistä, onneksi - se on karmiva, tulee ihon alle.  Nyt en nieleskele, surua en peittele, itken ja annan kyynelten valua.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." siteerattiin muinoin raamattua jolla hankittiin siunaus ja vanhemman oikeutus ruumiilliselle kuritukselle, joka on tänäpäivänä aiheellisesti kyseenalaoinen.
"Haetko itte risun vai haenko minä?" jyrähdys sai veret seisahtamaan. Harvalle mikään kevyt läppä jolla hieman uhkailtiin tai kiristettiin olemaan ihmisiksi ja tuomio pantiin täytäntöön saman tien.
"Rajat on rakkautta" - slogani tuli tämän jälkeen. Näistä julistuksista saati kuvasta en löydä muuta kuin pelkoa -missä on kunnioitus, missä on rakkaus? Henkinen väkivalta on muuttumassa jo fyysiseksi, rajat on rikottu jo vaikkei toimenpide toteutuisikaan.

Aihe on kipeä, vaikea, kiehtova ja sen rungosta haarautuu sivuaiheita kuin kunnon kotikoivussa konsanaan. Muistatko lapsuuden mikä sinulla oli, sellaisena kuin se oli? Vai muistatko itsesi sellaisena kuin sinun sanottiin olevan ja jolla oikeutettiin teot rankaisuun?

Kun rajat on rakkaudella meille asetettu tiedämme oman paikkamme, arvomme ja kunniamme. Emme alennu huonolle kohtelulle, emmekä nouse toisten yläpuolelle, osaamme arvostaa ja kunnioittaa myös toista ihmistä omalla paikallaan. Kun rajat on rakkaudella meihin piirretty ne suojaavat kahteen suuntaan "meitä itseä muiden ihmisten köytökseltä ja muita ihmisiä meidän käytökseltämme". Kun terveet ja turvalliset rajat saanut kohtaa rajattoman, hän osaa suojata itsensä ja tekee selväksi ettei sulata huonoa kohtelua, kohtelematta toista kuitenkaan rakkaudettomasti.
Muutamia vuosia näin videoklipin pienestä tytöstä, jota oli luokkakaveri haukkunut koulussa rumaksi, johon hän vastasi näin: "Tulin kouluun oppimaan uusia asioita, enkä näyttämään sievältä.".  Tässä on rakkaus ja  tässä on raja: Minä päätän kuinka minulle puhutaan, eikä mulle puhuta noin. Rumuus palautetaan sanojalleen joka kertoo enemmän hänestä itsestään ja ajatuksistaan, eikä niinkään pilkanteon kohteesta.

Rajaton lapsi on aina turvaton lapsi. Syy siihen on lapsen kasvuympäristössä ja siellä vallitsevassa tunneilmastossa, rajaton käyttäytyminen puolestaan seurausta siitä turvattomuudesta jota lapsi kokee. Turvattomuutta tuo kaikki se, missä hoivaaja/vanhempi ei ole läsnä. Tähän läsnäolottomuuteen usein liittyy jollain tapaa päihdekäyttö, uupuminen/masennus, mielenterveysongelmat sekä tapahtumat, jotka puolestaan ruokkivat sitä ettei kasvuympäristö ole vakaa ja ennalta arvattavissa. Lapsi ei voi olla totta tunteineen ja tarpeineen, koska ei ole ketään jolle olla totta. Niinpä hän sopeutuu ja mukautuu tilanteeseen jotta häntä ei hylättäisi. Ilman rakkautta voimme vielä selvitä hengissä, mutta ilman yhteyttä ja kosketusta hoivaajaan lapsi kuolee. Ja kun lapsi ei voi hylätä vanhempiaan, hän alkaa hylätä itseään.

Rajaton ja turvaton lapsi oireilee joko niin ettei näy eikä kuulu tai niin että näkyy ja kuuluu, kaivoilta kotiin ja kauemmaskin. Ongelmia on tulossa  molemmissa reaktioissa, jossain vaiheessa elämää vähintään yksilölle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Väkivaltaa, laiminlyötejä ja muuta kaltoinkohtelua varhaisessa vaiheessa kokenut on otollista maaperää kiusaamiselle, narsistisille ihmissuhteille ja hyväksikäytölle. Ellei ole kokemusta perusturvasta kuinka voisi olla luottamustakaan, niimpä hän alistuu.

Kouluun mennessä meistä jokainen varmasti muistaa kuinka meitä ohjeistettiin ettei ketään saa kiusata ja että pitää tulla kertomaan siitä opettajalle. Ja kuin näitä epäkohtia havaitessamme toimimme saatujen ohjeiden mukaan, vastaus oli hämmentävä ja ristiriitaa herättävä "ei saa juoruta", josta näppärästi sai juorukellon tai kielikellon leiman otsaansa ellei pysyvästi niin siksi ajaksi että ymmärsi pitää jatkossa suunsa kiinni.
Mitäpäs lottoat tällaisen lapsen vastaukseksi häneltä kysyttäessä; "Kiusaataanko sinua tai näetkö toisia kiusattavan?".  Voinko ja uskallanko olla rehellinen? Mitä rehellisyydestäni on aiemman kokemani perusteella seurannut, määrittelee pitkälle sen mitä nyt kannattaa sanoa. Sanomisen kanssa töytyy olla tarkkana koska kokemus on se että seuraukset kannetaan itse, olipa lopputulema sitten mikä tahansa, omavoimaisuus ja sisäänpäin kääntyminen lohdun hakeminen sieltä kun aikuinen ei pysty, on turva mihin voimme luottaa kuin vuoreen. Fyysinen väkivalta ja muut laiminlyönnit ovat voineet olla normaaliin arkeen kuuluvaa ettei koe muuta ansaitsevankaan.

Rajaton ja turvaton janan toinen ääripää voi olla se tyyppi joka "ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa" valehtelee suut, silmät täyteen ja purkaa pahaa oloan rökittämällä muita. Ei lapsi huvikseen valehtele. Ei, se on yksi selviytymisstrategia, jossa totta puhumalla voi seurata kuolema.
Alkukantaisuus on meissä sisäänrakennettu, olemme laumaeläimiä edelleen ja hermostomme sen tietää.  Julkiset palvelut ja rakenteet ovat nykyisin sellaisia että yksin eläminen on mahdollista, kun järjellä ajatellaan. Kaipuu yhteyteen on syvällä, miellytämme, haemme huomiota, alistumme ja siirrämme itsemme syrjään jotta pysymme heimossamme. Miksi? Koska laumasta erottaminen tiesi lähes varmaa kuolemaa.

Rakkaus ja rajat, luottamus ja turvallisuus, tunteiden ja tarpeiden julki tuominen vaatii meiltä aikuisilta tietoista harjoittelua. Se osa mikä ei ole tullut nähdyksi ja kohdatuksi rakkaudella, harvoin kykenemme sitä toisissakaan sietämään.  Vastuullinen vanhempi puuttuu haavoitetun lapsen häröilyyn olipa tämä lapsi fyysisesti omamme tai se sisällämme asuva. Lapset osaavat tunneilmaisunsa ihan luonnostaan, meidän homma vastuullisina aikuisina on kestää lapsiemme tunteet.  Lapsiosa meissä itsestämme on aina saatavilla, kuunnellaan, tunnetaan ja aistitaan. Valitsen tänään harjoitella sitä etten hylkää itseäni, en siirrä itseäni sivuun touhotukseen, tekemiseen ja muiden miellyttämiseen. On kova juttu alkaa ottamaan itsensä vakavasti.

*Katja

#puhelinterapeutit #apuasaaaina #terapia #äläjääyksin #rajatOn #rajattomuus #kaltoinkohtelu #parisuhde #puhelintuki #vastuullisuus #aikuisuus #haavoittuvuus #ihminentavattavissa #kunnioitus #henkinenturva #fyysinenturva #henkinenväkivalta #fyysinenväkivalta #narsismi #ulkoaohjautuvuus

Millä ystävyys punnitaan?

Voiko ystävyys olla ainutlaatuista ja pyyteetöntä? Onko olemassa ystävyyttä joka kestää ja kantaa läpi elämän? Voiko ihminen elää ilman ystävää?
Toisille se voi olla yliarvostettua hörhöilyä, joillekin kerta vuoteen hempeän punaisiin paperihin käärittyjä suklaisia sydämiä. Kolmansille se on itsestäänselvyys omassa arjessa, voimavara ja lepotila.
Ystävänpäivä on täällä iha näillä näppäimillä ja pistää minut ajattelemaan jälleen omia suhteitani elämäni varrella kohdattuihin ihmisiin.

"Ainiin, kun eihän sulla ole kavereita." läheiseni oli puuskahtanut hetkeä aiemmin puolisolleen, toivoen hänen menevän tekemään omia juttujaan kodin ulkopuolelle, harrastamaan. Repesin nauramaan. Kuitenkin se jäi koputtelemaan mieleni sopukoita sekä mietityttämään ketkä ovat ystäviäni, onko minulla niitä vai mistä omat piirini koostuvat. Hyvänpäivän tuttuja minulla kystäkyllin, kiitos vanhempien suht laajan työyhteisön ja oman ammatinvalinnan myyjänä pikkukylämme kioskeissa ja huoltsikoilla.

Tiiviit kouluajan ystäväpiirit ja tarha-ajoista lähtevät ystävyystarinat "Hän on lapsuuden ystäväni ja me ollaan tunnettu ihan taaperosta asti." ovat minulle vieraita ja aiheuttavat minussa kateutta. Minulla niitä ei ole, enkä niitä enää kykene hankkimaan, siis lapsuuttani en takaisin saa. Tai jos joku kertoo löytäneensä uuden ystävän, ihmettelen itsekseni ja kurtistelen kulmiani kuinka kummassa jotkut voivat ystävystyä niin nopeasti ja helposti.
Ei mulla ole vaikeuksia puhua ihmisen kanssa, tai löytää sopivaa jutun aihetta. Pidin mottonani "Suu suoltaa enemmän kuin järki kerkiää ajatella" jolla uskottelin enemmän itselleni etten juuri ajattele sen syvällisemmin mitä puhun.

Minua kiinnostaa ihmiset, elämät, tarinat ja olen sekä halukas että utelias kuulemaan mitä sanottavaa toisella on. Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus on tuonut kolhuja luottamukseeni ja olen ollut usein törmäyskurssilla eri ihmissuhteissani kuullessani ihmisen vuodatusta jota halusin pitää ystävänä. Kuinka hämmentävä tuntemus kohtaamattomuudesta on kertoessani jotain itselleni todella tärkeää ja oleellista, eikä toinen olekaan läsnä, kuulen näppäimistön napsutuksen ja epämääräistä mutinaa "aivan, joom nii". Mitättömyys ja häpeä kaappaavat koko olemukseni. Raina päässä huusi "ettäs kehtaatkin iloita tästä" kun tunsin syvää helpotusta 3tunnin jälkeen sulkiessani puhelimen.
"Eipä mulle mitään ihmeellistä kuulu" muodostui minulle vakiolause kun esitetty kysymys oli ainostaan hyvätapainen ja opeteltu muodollisuus että päästään vain tärkeämpään aiheeseen, kysyjään itseensä.
Kun taas kokemissani vastavuoroisissa ihmissuhteissa vastaan "Voi että kuuluu vaikka mitä ja kuinka paljon. Mikä aika riittää kun palan halusta kuulla myös mitä kaikkee sulle kuuluu.". Häpeää aiheuttaa näissä myös ajoittain se, että saan ihan hullun puheripulikohtauksen ihmisten kanssa jotka kuuntelevat ja joita kiinnostavat. Puhuinko liikaa, annoinko suunvuoroo, olinko äänessä kokoajan? Kuitenkin opettelen luottamaan siihen että minut keskeytetään jos palpatan liioiksi.

Kun oma syli on täynnä, siinä ei toiselle ole tilaa. Voi nousta halu auttaa toista, ratkoa hänen puolestaan ongelmia, sanoa sitä mitä ehkä odottaa toisen haluavan kuulla ja antaa vinkkejä kuinka toimia. Harvemmin ihmiset kaipaavat neuvoja tai ohjeita miten heidän tulisi elämäänsä elää. Tarvitsemme pikemmin sitä tilaa jossa saamme olla vaikeissa ja hankalisssa tilanteissa jossa toinen läsnä, siis kuulee ja näkee.
Pelastusyksikkö minussa aktivoituu vieläkin kun keskustelen lasteni kanssa polttavista aiheista. Neuvon ja ohjaan vaikkei ole kysytty. Toisinaan pelkoni tunnistan, herään ja lopetan. Usein pohdin miltä minä heitä yritän varjella? Omalta elämältään? Onneksi lapseni ovat lapsiani eivät ystäviäni.

Ystävyys minulle merkitsee luottamusta, vastavuoroisuutta, hyvän tahtomista toiselle ja kokemuksien jakamista itselle hankalista asioista. Luottamus ja sen rakentuminen riippuu varmasti ihmisestä ja hänen elämänkokemuksistaan. Sinisilmäinen luottaminen ja hyväuskoisuus on johtanut tilanteisiin jossa olen objekti jota on käytetty toisen tarpeisiin. Ellen halua jakaa yksityisiä asioitani ihmiselle, kertoo minulle minusta sen etten luota. Vaikka hän pitäisikin minua ystävänään, niin minä en ajattele niin hänestä. Olenko rehellinen ja kestääkö kuulija sen että minulla on hankala luottaa ihmisiin (myös häneen) sehän paradoksaalisesti osoittaa jonkin tasoista luottamusta. Ja saanko minä olla ystävyyssuhteessa luottamaton? Se ryhtyykö hän vakuuttelemaan luotettavuuttaan kertoo vain hänestä ja hänen kipukohdistaan.

Läheisimmät, merkityksellisimmät ja vastavuoroisimmat ystävyyssuhteet ovat syntyneet minulle aikuisiällä. Ystäviä ei ole montaa ja ne ovat niitä joihin voin luottaa kuin vuoreen.
Tällä iällä on myöhäistä saada lapsuudenystävä, muttei koskaan ole myöhäistä löytää sitä ystävää, jonka kanssa voi jakaa vaikka koko lapsuutensa luottamuksella ja ilolla sellaisena kuin se on ollut.

Vietä hyvä Ystävänpäivä missä sitten oletkin itseksesi tai ystävien, tuttavien tai kavereiden parissa.

* Katja
#puhelinterapeutit #apuasaaaina #ystävänpäivä #ystävyys #ihmissuhteet #ihminentavattavissa#ihminentavattavissa