Apua saa aina

Soita meille › 2,38 €/min + pvm/mpm

Blogi

RajatOn

Nieleskelen kyyneleitä nuokkareilla kun katselen mustavalkoista julistetta, jossa pieni lapsi seisoo kerrostalohuoneiston oven edessä pylly paljaana, kasvot haudattuna ovenkarmiin. Aikuinen mies seisoo lapsen takana uhkaavana housut lököttäen tuppivyö irroitettuna varsinaisesta tehtävästään, valmiina antamaan rangaistuksen. Lapsi on pieni ehkä 2-3vuotias, ihan liian pieni erottaakseen oikeaa väärästä. Juliste on "Seis perheväkivallalle ja ruumilliselle kurittamiselle" -kampanja  80-luvulta. Kuvasta välittyvä lapsen pelko ja turvattomuus kuristaa kurkkuani tänään 35vuotta myöhemmin. Olen tolaltani, pelkästä muistikuvasta, etsinnöistä huolimatta kuvaa ei löydy netistä, onneksi - se on karmiva, tulee ihon alle.  Nyt en nieleskele, surua en peittele, itken ja annan kyynelten valua.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." siteerattiin muinoin raamattua jolla hankittiin siunaus ja vanhemman oikeutus ruumiilliselle kuritukselle, joka on tänäpäivänä aiheellisesti kyseenalaoinen.
"Haetko itte risun vai haenko minä?" jyrähdys sai veret seisahtamaan. Harvalle mikään kevyt läppä jolla hieman uhkailtiin tai kiristettiin olemaan ihmisiksi ja tuomio pantiin täytäntöön saman tien.
"Rajat on rakkautta" - slogani tuli tämän jälkeen. Näistä julistuksista saati kuvasta en löydä muuta kuin pelkoa -missä on kunnioitus, missä on rakkaus? Henkinen väkivalta on muuttumassa jo fyysiseksi, rajat on rikottu jo vaikkei toimenpide toteutuisikaan.

Aihe on kipeä, vaikea, kiehtova ja sen rungosta haarautuu sivuaiheita kuin kunnon kotikoivussa konsanaan. Muistatko lapsuuden mikä sinulla oli, sellaisena kuin se oli? Vai muistatko itsesi sellaisena kuin sinun sanottiin olevan ja jolla oikeutettiin teot rankaisuun?

Kun rajat on rakkaudella meille asetettu tiedämme oman paikkamme, arvomme ja kunniamme. Emme alennu huonolle kohtelulle, emmekä nouse toisten yläpuolelle, osaamme arvostaa ja kunnioittaa myös toista ihmistä omalla paikallaan. Kun rajat on rakkaudella meihin piirretty ne suojaavat kahteen suuntaan "meitä itseä muiden ihmisten köytökseltä ja muita ihmisiä meidän käytökseltämme". Kun terveet ja turvalliset rajat saanut kohtaa rajattoman, hän osaa suojata itsensä ja tekee selväksi ettei sulata huonoa kohtelua, kohtelematta toista kuitenkaan rakkaudettomasti.
Muutamia vuosia näin videoklipin pienestä tytöstä, jota oli luokkakaveri haukkunut koulussa rumaksi, johon hän vastasi näin: "Tulin kouluun oppimaan uusia asioita, enkä näyttämään sievältä.".  Tässä on rakkaus ja  tässä on raja: Minä päätän kuinka minulle puhutaan, eikä mulle puhuta noin. Rumuus palautetaan sanojalleen joka kertoo enemmän hänestä itsestään ja ajatuksistaan, eikä niinkään pilkanteon kohteesta.

Rajaton lapsi on aina turvaton lapsi. Syy siihen on lapsen kasvuympäristössä ja siellä vallitsevassa tunneilmastossa, rajaton käyttäytyminen puolestaan seurausta siitä turvattomuudesta jota lapsi kokee. Turvattomuutta tuo kaikki se, missä hoivaaja/vanhempi ei ole läsnä. Tähän läsnäolottomuuteen usein liittyy jollain tapaa päihdekäyttö, uupuminen/masennus, mielenterveysongelmat sekä tapahtumat, jotka puolestaan ruokkivat sitä ettei kasvuympäristö ole vakaa ja ennalta arvattavissa. Lapsi ei voi olla totta tunteineen ja tarpeineen, koska ei ole ketään jolle olla totta. Niinpä hän sopeutuu ja mukautuu tilanteeseen jotta häntä ei hylättäisi. Ilman rakkautta voimme vielä selvitä hengissä, mutta ilman yhteyttä ja kosketusta hoivaajaan lapsi kuolee. Ja kun lapsi ei voi hylätä vanhempiaan, hän alkaa hylätä itseään.

Rajaton ja turvaton lapsi oireilee joko niin ettei näy eikä kuulu tai niin että näkyy ja kuuluu, kaivoilta kotiin ja kauemmaskin. Ongelmia on tulossa  molemmissa reaktioissa, jossain vaiheessa elämää vähintään yksilölle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Väkivaltaa, laiminlyötejä ja muuta kaltoinkohtelua varhaisessa vaiheessa kokenut on otollista maaperää kiusaamiselle, narsistisille ihmissuhteille ja hyväksikäytölle. Ellei ole kokemusta perusturvasta kuinka voisi olla luottamustakaan, niimpä hän alistuu.

Kouluun mennessä meistä jokainen varmasti muistaa kuinka meitä ohjeistettiin ettei ketään saa kiusata ja että pitää tulla kertomaan siitä opettajalle. Ja kuin näitä epäkohtia havaitessamme toimimme saatujen ohjeiden mukaan, vastaus oli hämmentävä ja ristiriitaa herättävä "ei saa juoruta", josta näppärästi sai juorukellon tai kielikellon leiman otsaansa ellei pysyvästi niin siksi ajaksi että ymmärsi pitää jatkossa suunsa kiinni.
Mitäpäs lottoat tällaisen lapsen vastaukseksi häneltä kysyttäessä; "Kiusaataanko sinua tai näetkö toisia kiusattavan?".  Voinko ja uskallanko olla rehellinen? Mitä rehellisyydestäni on aiemman kokemani perusteella seurannut, määrittelee pitkälle sen mitä nyt kannattaa sanoa. Sanomisen kanssa töytyy olla tarkkana koska kokemus on se että seuraukset kannetaan itse, olipa lopputulema sitten mikä tahansa, omavoimaisuus ja sisäänpäin kääntyminen lohdun hakeminen sieltä kun aikuinen ei pysty, on turva mihin voimme luottaa kuin vuoreen. Fyysinen väkivalta ja muut laiminlyönnit ovat voineet olla normaaliin arkeen kuuluvaa ettei koe muuta ansaitsevankaan.

Rajaton ja turvaton janan toinen ääripää voi olla se tyyppi joka "ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa" valehtelee suut, silmät täyteen ja purkaa pahaa oloan rökittämällä muita. Ei lapsi huvikseen valehtele. Ei, se on yksi selviytymisstrategia, jossa totta puhumalla voi seurata kuolema.
Alkukantaisuus on meissä sisäänrakennettu, olemme laumaeläimiä edelleen ja hermostomme sen tietää.  Julkiset palvelut ja rakenteet ovat nykyisin sellaisia että yksin eläminen on mahdollista, kun järjellä ajatellaan. Kaipuu yhteyteen on syvällä, miellytämme, haemme huomiota, alistumme ja siirrämme itsemme syrjään jotta pysymme heimossamme. Miksi? Koska laumasta erottaminen tiesi lähes varmaa kuolemaa.

Rakkaus ja rajat, luottamus ja turvallisuus, tunteiden ja tarpeiden julki tuominen vaatii meiltä aikuisilta tietoista harjoittelua. Se osa mikä ei ole tullut nähdyksi ja kohdatuksi rakkaudella, harvoin kykenemme sitä toisissakaan sietämään.  Vastuullinen vanhempi puuttuu haavoitetun lapsen häröilyyn olipa tämä lapsi fyysisesti omamme tai se sisällämme asuva. Lapset osaavat tunneilmaisunsa ihan luonnostaan, meidän homma vastuullisina aikuisina on kestää lapsiemme tunteet.  Lapsiosa meissä itsestämme on aina saatavilla, kuunnellaan, tunnetaan ja aistitaan. Valitsen tänään harjoitella sitä etten hylkää itseäni, en siirrä itseäni sivuun touhotukseen, tekemiseen ja muiden miellyttämiseen. On kova juttu alkaa ottamaan itsensä vakavasti.

*Katja

#puhelinterapeutit #apuasaaaina #terapia #äläjääyksin #rajatOn #rajattomuus #kaltoinkohtelu #parisuhde #puhelintuki #vastuullisuus #aikuisuus #haavoittuvuus #ihminentavattavissa #kunnioitus #henkinenturva #fyysinenturva #henkinenväkivalta #fyysinenväkivalta #narsismi #ulkoaohjautuvuus

Millä ystävyys punnitaan?

Voiko ystävyys olla ainutlaatuista ja pyyteetöntä? Onko olemassa ystävyyttä joka kestää ja kantaa läpi elämän? Voiko ihminen elää ilman ystävää?
Toisille se voi olla yliarvostettua hörhöilyä, joillekin kerta vuoteen hempeän punaisiin paperihin käärittyjä suklaisia sydämiä. Kolmansille se on itsestäänselvyys omassa arjessa, voimavara ja lepotila.
Ystävänpäivä on täällä iha näillä näppäimillä ja pistää minut ajattelemaan jälleen omia suhteitani elämäni varrella kohdattuihin ihmisiin.

"Ainiin, kun eihän sulla ole kavereita." läheiseni oli puuskahtanut hetkeä aiemmin puolisolleen, toivoen hänen menevän tekemään omia juttujaan kodin ulkopuolelle, harrastamaan. Repesin nauramaan. Kuitenkin se jäi koputtelemaan mieleni sopukoita sekä mietityttämään ketkä ovat ystäviäni, onko minulla niitä vai mistä omat piirini koostuvat. Hyvänpäivän tuttuja minulla kystäkyllin, kiitos vanhempien suht laajan työyhteisön ja oman ammatinvalinnan myyjänä pikkukylämme kioskeissa ja huoltsikoilla.

Tiiviit kouluajan ystäväpiirit ja tarha-ajoista lähtevät ystävyystarinat "Hän on lapsuuden ystäväni ja me ollaan tunnettu ihan taaperosta asti." ovat minulle vieraita ja aiheuttavat minussa kateutta. Minulla niitä ei ole, enkä niitä enää kykene hankkimaan, siis lapsuuttani en takaisin saa. Tai jos joku kertoo löytäneensä uuden ystävän, ihmettelen itsekseni ja kurtistelen kulmiani kuinka kummassa jotkut voivat ystävystyä niin nopeasti ja helposti.
Ei mulla ole vaikeuksia puhua ihmisen kanssa, tai löytää sopivaa jutun aihetta. Pidin mottonani "Suu suoltaa enemmän kuin järki kerkiää ajatella" jolla uskottelin enemmän itselleni etten juuri ajattele sen syvällisemmin mitä puhun.

Minua kiinnostaa ihmiset, elämät, tarinat ja olen sekä halukas että utelias kuulemaan mitä sanottavaa toisella on. Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus on tuonut kolhuja luottamukseeni ja olen ollut usein törmäyskurssilla eri ihmissuhteissani kuullessani ihmisen vuodatusta jota halusin pitää ystävänä. Kuinka hämmentävä tuntemus kohtaamattomuudesta on kertoessani jotain itselleni todella tärkeää ja oleellista, eikä toinen olekaan läsnä, kuulen näppäimistön napsutuksen ja epämääräistä mutinaa "aivan, joom nii". Mitättömyys ja häpeä kaappaavat koko olemukseni. Raina päässä huusi "ettäs kehtaatkin iloita tästä" kun tunsin syvää helpotusta 3tunnin jälkeen sulkiessani puhelimen.
"Eipä mulle mitään ihmeellistä kuulu" muodostui minulle vakiolause kun esitetty kysymys oli ainostaan hyvätapainen ja opeteltu muodollisuus että päästään vain tärkeämpään aiheeseen, kysyjään itseensä.
Kun taas kokemissani vastavuoroisissa ihmissuhteissa vastaan "Voi että kuuluu vaikka mitä ja kuinka paljon. Mikä aika riittää kun palan halusta kuulla myös mitä kaikkee sulle kuuluu.". Häpeää aiheuttaa näissä myös ajoittain se, että saan ihan hullun puheripulikohtauksen ihmisten kanssa jotka kuuntelevat ja joita kiinnostavat. Puhuinko liikaa, annoinko suunvuoroo, olinko äänessä kokoajan? Kuitenkin opettelen luottamaan siihen että minut keskeytetään jos palpatan liioiksi.

Kun oma syli on täynnä, siinä ei toiselle ole tilaa. Voi nousta halu auttaa toista, ratkoa hänen puolestaan ongelmia, sanoa sitä mitä ehkä odottaa toisen haluavan kuulla ja antaa vinkkejä kuinka toimia. Harvemmin ihmiset kaipaavat neuvoja tai ohjeita miten heidän tulisi elämäänsä elää. Tarvitsemme pikemmin sitä tilaa jossa saamme olla vaikeissa ja hankalisssa tilanteissa jossa toinen läsnä, siis kuulee ja näkee.
Pelastusyksikkö minussa aktivoituu vieläkin kun keskustelen lasteni kanssa polttavista aiheista. Neuvon ja ohjaan vaikkei ole kysytty. Toisinaan pelkoni tunnistan, herään ja lopetan. Usein pohdin miltä minä heitä yritän varjella? Omalta elämältään? Onneksi lapseni ovat lapsiani eivät ystäviäni.

Ystävyys minulle merkitsee luottamusta, vastavuoroisuutta, hyvän tahtomista toiselle ja kokemuksien jakamista itselle hankalista asioista. Luottamus ja sen rakentuminen riippuu varmasti ihmisestä ja hänen elämänkokemuksistaan. Sinisilmäinen luottaminen ja hyväuskoisuus on johtanut tilanteisiin jossa olen objekti jota on käytetty toisen tarpeisiin. Ellen halua jakaa yksityisiä asioitani ihmiselle, kertoo minulle minusta sen etten luota. Vaikka hän pitäisikin minua ystävänään, niin minä en ajattele niin hänestä. Olenko rehellinen ja kestääkö kuulija sen että minulla on hankala luottaa ihmisiin (myös häneen) sehän paradoksaalisesti osoittaa jonkin tasoista luottamusta. Ja saanko minä olla ystävyyssuhteessa luottamaton? Se ryhtyykö hän vakuuttelemaan luotettavuuttaan kertoo vain hänestä ja hänen kipukohdistaan.

Läheisimmät, merkityksellisimmät ja vastavuoroisimmat ystävyyssuhteet ovat syntyneet minulle aikuisiällä. Ystäviä ei ole montaa ja ne ovat niitä joihin voin luottaa kuin vuoreen.
Tällä iällä on myöhäistä saada lapsuudenystävä, muttei koskaan ole myöhäistä löytää sitä ystävää, jonka kanssa voi jakaa vaikka koko lapsuutensa luottamuksella ja ilolla sellaisena kuin se on ollut.

Vietä hyvä Ystävänpäivä missä sitten oletkin itseksesi tai ystävien, tuttavien tai kavereiden parissa.

* Katja
#puhelinterapeutit #apuasaaaina #ystävänpäivä #ystävyys #ihmissuhteet #ihminentavattavissa